Olen hukannut jonnekin kuvausflowni, uusi objektiivi on odottanut monta päivää testaamista ja kirjoittaminenkin on tuntunut vähän väkinäiseltä. Ehkä on vain ollut liian paljon ajateltavaa, liian vähän aikaa pysähtyä ja nähdä. Ja ehkä siksi olen hurahtanut Instagramin helppouteen ja inspiroivaan kuvatulvaan, nyt kun sinnekin vihdoin kirjauduin. En vain ole vielä keksinyt, miten saan vietyä sinne oikealla kameralla otettuja kuviani. Vaikka puhelimessakin on kelpo kamera, ei se ole ihan sama asia. Tekniikan haltuunotto on toisinaan ärsyttävän työlästä ja monimutkaista, niin että se on tukahduttaa haluni sosiaalisuuteen täällä verkossa (myös täällä blogissa on omat hankaluutensa, jotka saavat aikaan harmaita hiuksia).
Minulle melkein kaiken uuden aloittaminen saa aikaan pienimuotoisen hurahduksen. Viikonloppuna se tapahtui kalligrafiakurssilla. Siihen kuuluva pikkutarkkuus ja säännönmukaisuus on minulle ominaista, joissain asioissa. Mutta se kurinalainen ja ahkera harjoittelu, mitä se vaatii... No, siitä en ole vielä ihan varma. Harjoitellessani piirtämään kirjaimia perinteisen terän ja musteen kanssa tunsin kuitenkin hetkittäin pääseväni jopa meditatiiviseen tilaan, nautin. Aion antaa sille mahdollisuuden olla muutakin kuin pelkkä hurahdus.
Alkukevät on herätellyt lempeästi ja viehättävästi talvihorroksesta, olen kokenut virkistäviä luovuuden puuskia ja innostuksen aaltoja moneen suuntaan. Loppukevät vaatii vielä melkoisen puristuksen opinnoissa, se aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja hermostunutta oloa. Jaksaa, jaksaa!
